Luulen viime aikoina oivaltaneeni taas uusia asioita elämästä ja itsestäni. Voi olla, että sen, minulle tapahtuneiden asioiden, ja nykysen elämäntilanteeni ansioista olen jonkinlaisessa muutosvaiheessa. Ihmisenä en muutu miksikään, siihen en usko. Ihminen ei pohjimmiltaan muutu koskaan, mikä on sekä hyvä, että huono asia. Joskin voi olla aikoja ettei ole niinsanotusti oma itsensä.
Uskon, että asenteet, ajattelutavat, käyttäytyminen ja suhtauminen eli erilaiset toimintatavat voivat muuttua. Itse ihminen pohjimmiltaan ei. Käyttäytymisen mallit haetaan monesti lähipiiristä, omilta vanhemmilta, sisaruksilta, puolisolta, ystäviltä tai tutuilta. Ihminen on ympäristönsä (ja geeniensä) summa. Aivan jokainen ihminen on sellainen apina, että vuorovaikutustilanteissa väkisinkin ihmiset oppivat jopa eleitä ja ilmeitä toisiltaan. Uskon että tästä syystä myös yhdessä elävät tai toistensa kanssa paljon tekemisissä olevat ihmiset näyttävät samalta, vaikka eivät olisikaan geneettisesti sukua toisilleen. Ja kyllä tässä kohtaa taas jos etsisin tutkimuksen tai kirjan aiheesta voisi tämä olla mahdollisesti myös tieteellisesti todistettua. Palatakseni aloittamaani kerrontaan kuitenkin, harhauduttani välillä näihin tarkentaviin seikkoihin ja sivupohdintoihin, aloin siis kertoa kuinka olen mielestäni ajatusmaailmaltani muuttumassa.
Kirjoitan aivan yhtä paljon ja monimutkaisesti (ja vielä kerran harhaudun selittämään muuta) kuin puhunkin ja vaikka jäsentelisin ja ojentelisin ja otsikoisin tekstiäni miten, tulee se olemaan kaunopuheista kiertoilmaisua osaksi sen verran etteivät kaikki sitä ymmärrä, mutta myös liian selkokielisen tylsää, jotta runosieluiset sanojen analysoijat siitä ärsyyntyvät. Yritän kiteyttää. Ja järjestelen tämän sillisalaatin myöhemmin.
Mainittakoon, että olen niin huono sanomaan asioita lyhyesti, että tulen harjoittelemaan kiteyttämistä ikuisesti, mutta ainakin näin vuodattaessani tekstiä yksin, en rasita sillä muita, kuten puhuessani aikarajat rikki niin että kaiku jää huutamaan, että oli sillä vielä asiaa. Enkä myöskään rasita niin paljon itseäni, teksti tulee purettua vain yhteen (hiljaiseen ja mielipiteettömään) kohteeseen ja lisäksi minun ei tarvitse olla suoranaisessa vuorovaikutussuhteessa kuulijaan - mitä tämä ymmärtää, pitää, ei pidä, sanomastani tai mitä hän on kokenut, mitä mieltä hän on ja mitä hän tästä keksii sanoa. Voi kuulostaa itsekkäältä, että jos haluan oikein syvällisesti käsitellä jotain asiaa, en halua siitä heti puhua jonkun kanssa, vaan purkaa ja jäsennellä itseäni paperille, sillä se rasittaa minua - ja, no, myös muita - vähemmän. Kuulostakoon. Väitän tämän olevan paras tapa. Sitten kun haluaa ja jaksaa puhua toisen ihmisen kanssa, on valmiiksi selvillä mitä itse ajattelee, tuntee, haluaa jne. Ja kyllä, tämä alkoi kuulostaa epäilyttävästi joltain parisuhdeoppaalta, pätee luultavasti siihenkin. Ainakin allekirjoittaneella. Tulen kokeilemaan tätä tyyliä sitten jos tai kun minulla joskus on parisuhde. (Sanaa Parisuhde ja sen merkitystä voisin myös analysoida, mutta nyt en jaksa, jätettäköön se myöhemmälle.)
Hieman siis jännitystä seuraavillekin kirjoituksille. Kirjoittaminen on yllättävän voimia vievää puuhaa, nämä ajatukset ovat rullanneet mielessäni viikkoja ja olen törmännyt niihin monissa tilanteissa joten nyt, oikeanlaisen tunteen ja tilaisuuden vallitessa vapautan ne tähän kamalaksi sekamelskaksi, jonka tulen lukemaan ja käsittelemään myöhemmin. Sallittakoon sekaisuus, armahdan itseni.
Sanottakoon vielä, nyt kun tämä on julkinen blogi ja teksti voi kuulostaa siltä, kun kuvittelisin minulla olevan suuren palvovan lukijajoukon etten ajattele niin. Väärin. Kirjoitan aivan itsekkäästi ensisijaisesti itseäni varten. Ja jos, ja mikäli tätä joku lukee, ja kokee siitä olevan itselleen hyötyä, iloa tai muita postiviisia asioita, tekee se minut hyvin iloiseksi. Ja jos taas se ärsyttää, vihastuttaa, jopa vituttaa, tekee sekin - tadaa - minut kieron pirulaisen onnelliseksi. Kaikkia ei voi miellyttää, mutta olenpahan saanut herätettyä tunteita! Vaikka saisin 100 000 lukijaa, jotka oikein odottavat milloin blogiani päivitän, en siltikään ylpistyisi sillä vaikka ylpeys on tärkeää, on nöyryys tärkeämpää, ja tärkeintä niiden tasapaino. Kutkuttava ajatus, mutta siltikin, siinäkin tilanteessa kirjoittaisin edelleen itseäni varten. Asiat tulee tehdä itseään varten, muut huomioiden ja muita kunnioittaen, mutta omalle itsellemme me tätä omaa elämäämme elämme.
Olen ajatellut paljon sillä olen antanut itselleni siihen aikaa. Välillä tietoisesti pidän television, tietokoneen ja aika lailla muutkin mediat, sekä puhelinkontaktit ja ne irl-kontaktit läheisten ja tuttujen kanssa aivan poissa, jotta voisin ja saisin ajatella ajatuksiani. Tietysti elän lasten kanssa tuolloinkin tavallista elämää, jossa olen jatkuvasti vuorovaikutuksessa heidän kanssaan enkä mitenkään sulkeudu yksinäisyyteen, mutta nautin hiljaisista hetkistä joita järjestän itselleni ja lapsilleni.
Hiljaisuudella en siis tarkoita aina tässä sitä ettei kuuluisi mitään, vain sitä että karsitaan vaan häiriötekijöitä, jotta olisi aikaa ajatella, tuntea, jutella, lueskella ja kuulostella itseään ja läheisiään. Kuulostaa lähes kulttiuskonnolta, mutta ihan tavallista ja mukavaa elämää se on oikeasti. Joskin meillä - niinkuin kaikilla - on oma keskenäinen maailmamme, johon ei pääse sisälle yhtä hyvin perheen ulkopuoliset tai vähintäänkin kuvio muokkautuu erinlaiseksi heti kun siihen sekoitetaan lisää elementtejä.
Meillä on oikein mukavaa keskenämme, eikä se tarkoita ettemme pitäisi muista, välillä se on vain niin mukavaa sillä olen sitä mieltä että eniten rentouttaa saada olla oma itsensä ja sitä on vain niiden läheisten ja tutuimpien ihmisten seurassa. "Vieraita" on kiva nähdä ja tehdä yhdessä kaikkea, mutta on saatava olla välillä vain omalla porukalla, sulkea muut ulos, jotta tiedämme mitä meille itsellemme kuuluu, mitä tunnemme, mitä emme, miten haluamme olla ja elää. Vanha minä sanoisi että voi kun olisin tämän tajunnut aiemmin, mutta en sano. Olen ollut kohtelias tai sosiaalinen tai jotain ja pitänyt yhteyttä ihmisiin peläten heidän häviävän tai vähintään unohtavan minut jos en pidä yhteyttä.
Näin ei ole, ihmisiä tulee ja menee elämässä, uskon että vaikka ihminen olisi miten läheinen tahansa, on mahdollista erkaantua joskus ja joissakin tapauksissa niin käy, toisissa ei. Pidän sanonnasta jossa tärkeän ihmisen, tai miksei eläimenkin lähtö, enkä tarkoita tällä välttämättä kuolemaa, jättää suuren aukon elämään. Se on niin totta. On aivan eri asia kuinka asiaan suhtaudutaan. Toiset "paikkaavat" aukon täyttämällä sen uudella ihmissuhteella, toiset harrastuksella tai muulla tekemisellä jatkaen eteenpäin elämässä. En ala arvostelemaan ihmisiä, jokainen toimii varmasti vaikeassa tilanteessa, jossa siis tyhjä aukko ammottaa, parhaaksi näkemällään tavalla, eikä välttämättä ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa.
Aivan varma olen silti siitä, että aukon aiheuttamat tunteet on hyvä kohdata rehellisesti ja antaa tälle sopivassa välissä tarpeeksi aikaa. Kohdata oma itsensä ja se mitä minulle nyt kuuluu kun minun elämässäni on suuri ihmisen/eläimen tms. kokoinen aukko? Jos tällaisessa suuressa ja vaikeassa tilanteessa unohtaa itsensä ja hukuttaa tunteensa, niin pahat kuin hyvät kuin sekavatkin, johonkin korvaavaan toimintaan olematta siihen valmis tai paremminkin ennen kuin on käsitellyt omat tunteensa pysähtyen keskittymään itseensä olen aivan varma lopputuloksesta.
Se on helvetin paha mieli ja olo. Ja paha olo on sellainen huomion kipeä otus että jos sitä erehtyy lähtemään karkuun se tarttuu entistä tiukempaa kurkusta kiinni ja alkaa kuristaa, jotta se huomattaisiin.
"No man is an island." "-- Olen yksin yksinäinen. --"
